YLPALKKI 2017

FB-f-Logo  blue 29     English (UK)

19.6. Aamukeskustelussa Dagur Kári

juho liukkonen-0154 pieni
(Kuva: Juho Liukkonen)

Islantilainen elokuvaohjaaja Dagur Kári syntyi Ranskan Provencessa, missä hänen vanhempansa opiskelivat. Perhe muutti takaisin Islantiin Kárin ollessa kolme. Lapsuuttaan Kári kuvailee hyvin normaaliksi ja keskiluokkaiseksi: ”Toisinaan olen jopa tuntenut kateutta niitä ohjaajakollegoita kohtaan, jotka ovat ammentaneet tarinoita lapsuutensa traumoista.”

Vaikka Kári näki lapsuudessaan paljon esimerkiksi Chaplinin elokuvia, todellisen vaikutuksen teki isän kanssa nähty Kurosawan Dersu Uzala (1975). Islantilaista elokuvaa – jos sellaisesta harvinaisuudesta päästiin nauttimaan teattereissa - mentiin katsomaan puolen kansakunnan voimin. Piirtämisestä, kirjoittamisesta, valokuvaamisesta ja musiikista kiinnostunut nuori Kári koki, että hänen pitäisi keskittyä yhteen asiaan. Eräillä kotimaisilla elokuvafestivaaleilla hän pääsi näkemään mm. Wendersin, Kaurismäen ja Jarmuschin elokuvia. ”Se oli minulle kuin vallankumous. Löysin sävelen, joka resonoi minussa taivaallisella tavalla”.

Elokuvan ansiosta Kári sai koota yhteen kiinnostuksenkohteensa. Hän opiskeli elokuvaa Kööpenhaminassa ja kaksivuotinen koulu toimi johdatuksena elokuvan maailmaan. Elokuvaopiskelijoille koulu voi tarjota raamit ja ohjata eteenpäin, , mutta tie taiteilijaksi on jokaiselle oma.”

Kárin ensimmäinen pitkä elokuva Nói Albiino (2003) kuvattiin Islannissa. Päähenkilön ympärille oli kerääntynyt paljon materiaalia jo ennen elokuvakoulua. ”Hän oli kuin oma alter egoni, josta halusin irroittautua. En kuitenkaan unohtaakseni”, Kari selittää. Nóihin, niin kuin muihinkin hahmoihiinsa, Kári suhtautuu hyvin humaanisti. Enemmän kuin tarinoista, hänen elokuvansa saavat usein alkunsa hahmoista.

Siinä missä Nói Albiinon käsikirjoitus oli hyvin pitkälle kehitelty, Dark Horse (2005) sisälsi enemmän improvisaatiota. ”Yhdistin jotain hyvin sidottua ja vapaata”, hän kuvailee. Virgin Mountain (2015) sai myös alkunsa henkilöhahmosta, mutta myös tietystä näyttelijästä. Gunnar Jónsson oli tehnyt vahvalla läsnäolollaan vaikutuksen Káriin jo 20 vuotta aiemmin erään televisiosarjan sivuroolissa.

Kári oli jo vähällä luopua elokuvanteosta Yhdysvalloissa kuvatun Hyvän sydämen (2009) jälkeen. Yhdysvaltalainen systeemi agentteineen ja muine välimiehineen aiheutti sen, että käymistilassa oltiin vuosia. Esikoistytärkin ehti syntyä ja täyttää neljä ennen kuin kuvaamaan lopulta päästiin. Koulun penkille säveltämistä opiskelemaan lähtenyt Kári kuitenkin palasi pian elokuvien pariin ja kuvasi Virgin Mountainin.

Islantilainen elokuva elää kukoistuskautta. Kárin mukaan on vaikea nimetä vain yhtä syytä tähän. Pienellä saarella, jossa on vain vähän ihmisiä, elokuvien tekeminen kuten sinfoniaorkesterin ylläpito voi vaikuttaa järjettömältä: ”Taistelemme mahdottomuutta vastaan, mutta samaan aikaan kaikki vaikuttaa mahdolliselta”. Ilmassa on luovuutta.

Elokuvien lisäksi Kári nimeää intohimokseen jalkapallon. Autiolle saarelle hän ottaisi Woody Allenin elokuvan Play it again Sam (1972).

19.6. Aamukeskustelussa Gianfranco Rosi


aamukeskutelu rosi JonneSippola 0114
(Kuva: Jonne Sippola)

Dokumentaristi Gianfranco Rosin kiinnostus elokuvia kohtaan heräsi verrattain myöhään. Tärkeänä innoittajana toimi Michelangelo Antonionin elokuva Nainen vailla sielua (1953), jonka Rosi näki teini-ikäisenä. Lääketieteen luvut vaihtuivat kaksikymppisenä elokuvaopintoihin New Yorkin maineikkaassa Tisch-elokuvakoulussa.

Opiskeluaikana oma identiteetti elokuvantekijänä vahvistui ja kehittyi. Rosin ensimmäinen elokuva
Venemies (Boatman, 1993) syntyi koulun lopputyönä, Intian-matkojen seurauksena ja opetti dokumentaristille paljon mm. näkökulman tärkeydestä. Rosi matkusti Intiassa paljon myös ilman kameraa – metodi, mitä hän on soveltanut sittemmin myös muiden elokuviensa kohdalla. Itse kuvausprosessi toimi emotionaalisena rekonstruktiona matkan aikana koetuista tunteista.

Filmille kuvaaminen opetti elokuvantekijälle kuvien ”painon” ja valitsemaan huolella hetken jolloin käynnistää kamera. Vaikka uusin elokuva
Fire at Sea (2016) on kuvattu digitaalisesti, sen taustalla vaikuttaa Rosin mukaan vahvasti sama filosofia ja tapa tehdä elokuvaa. Leikkausvaiheessa Rosi poimii kuvatusta materiaalista hetkiä muistiinsa luottaen.

Rosille ihmisten kohtaaminen on elokuvanteossa perustavanlaatuista, sillä ilman kohtaamisia ei ole tarinaa: ”Se on kuin rakastumista. Rakastan ihmisiä joita kuvaan”. Rosi kertoo kantavansa kuvaamiaan ihmisiä yhä mukanaan ajatuksissaan. Toisille ihmissuhteille elokuvanteko on puolestaan ollut tuhoisaa; jokainen elokuva on tuonut mukanaan eron. ”On mahdotonta yhdistää elokuvanteko ja ihmissuhde”, hän toteaa.

Rosi tiesi jo hyvin varhaisessa vaiheessa haluavansa olla hyvin itsenäinen elokuvantekijä, ohjaaja, leikkaaja ja tuottaja. ”Ross McElween elokuva
Sherman’s March (1985) osoitti, että elokuvanteko yhden miehen voimin on mahdollista.” Yhteistyö ulkopuolisen tuottajan kanssa tuotti suurta kärsimystä tehtäessä elokuvaa Sacro GRA (2013). Idea elokuvasta ei ollut Rosin oma ja totutuista työtavoista poiketen tuottaja vaati materiaalia nähtäväksi kesken kuvausten. Intiimin raakamateriaalin esittäminen on Rosin mukaan kuin seisoisi alastomana keskellä toria. Rosin työskentelymetodeja kuvaa myös hänen suhtautumisensa käsikirjoittamiseen: ”Jos käsikirjoitat dokumentin, aloitat valheesta”.

Siinä missä
Sacro GRA oli prosessina tuskallinen, Fire at Sea syntyi Rosin sanoin ”neitseellisesti”: asioita tapahtui maagisesti kameran edessä ja kaikki eteni omalla painollaan. Hänellä ei ollut epäilyksiä elokuvan suhteen. ”En erityisemmin ohjannut kohtauksia, yhtä lukuun ottamatta.”


Rosi tekee jokaista elokuvaansa kuin ensimmäistä ja viimeistä. Todellisuus puhuu joka kerta eri tavoilla ja ohjaajana hän haluaa tavoittaa tämän vailla ennakko-odotuksia. Rosin mukaan todellinen haaste dokumentarismille tulee suhteesta todellisuuteen, sillä realismi ei tarkoita enää samaa kuin tarkkailu.


Autiolle saarelle Rosi ei kuitenkaan ottaisi dokumenttielokuvaa, vaan mukaan lähtisi Luis Buñuelin Los Olvidados – säälikää heitä (1950).

Lauantaina laulettiin ja avattiin avaruustiedettä

Lastennaytos. Kuva: Jonne Sippola

(Kuva: Jonne Sippola)

Kesäinen lauantai tarjosi perinteikkäitä festivaalielämyksiä, mutta myös täysin uudenlaisia tapahtumia. Päivän mittaan hoilattiin ABBA:n ja Risto Räppääjän tahdissa, hikoiltiin jalkapallo-ottelussa ja pohdittiin avaruus- ja ilmastontutkimuksen suhdetta elokuviin.

Aamu käynnistyi elokuvan todellisen moniosaajan, espanjalaisen Fernando Trueban aamukeskustelulla. Trueba nosti esille näyttelijöiden ja ohjaajan välisen yhteishengen merkityksen ja vitsaili sellaisen onnistuvan kidnappaamalla näyttelijät syrjäiseen paikkaan ja viettämällä aikaa yhdessä ruoasta nauttien ja keskustellen.

Samalla teemalla jatkettiin iltapäivällä, kun näyttelijät Pirkka-Pekka Petelius, Ville Virtanen ja Laura Birn sekä ohjaajat Neil Hardwick, Tapio Piirainen ja Juho Kuosmanen keskustelivat Pienessä teltassa rajojen rikkomisesta näyttelijäntyössä. Parhaisiin tuloksiin päästään, kun ohjaajan, näyttelijän ja kuvausryhmän välillä vallitsee avoin, luottamuksellinen ja välittävä ilmapiiri, keskustelijat totesivat yhdessä tuumin. "Sellainen autoritäärinen ohjaaminen, jota nuorena näyttelijänä kohtasin, on hävinnyt lähes täysin. Mikään ei oikeuta ihmistä käyttäytymään toista kohtaan niin kuin taiteen nimissä on joskus käyttäydytty", totesi Petelius, kun pohdinnan aiheena oli kannustavan ja toisaalta nöyryyttävän ohjaamistyylin eri puolet.

Ensimmäistä kertaa järjestetty Avaruus ja ilmasto elokuvissa -matinea tarjosi kiehtovaa keskustelua avaruuden- ja ilmastontutkimuksen sekä elokuvien välisestä suhteesta. Tilaisuuden tarkoitus oli yhdistää luonnontieteellinen ja humanisti maailma: molemmissa on pohjimmiltaan kyse luovasta ajattelusta ja inspiroitumisesta uuden löytämiseen. Matineassa käsiteltiin muun muassa Mars-planeetan valloitukseen liittyviä visioita, jotka asiantuntijoiden mukaan ovat jo teknisesti mahdollisia, mutta toistaiseksi liian kalliita toteuttaa.

Ennen kuin vesisateet pyyhkäisivät Sodankylän yli, ehdittiin mittelöidä leikkimielisessä festivaalivieraiden ja isäntäväen välisessä jalkapallo-ottelussa. Puoliajan jälkeen tilanne oli tiukka 5-2, jommankumman joukkueen johtaessa. Tiukan taiston seurauksena ottelu päättyi, perinteitä kunnioittaen, tasapeliin.

Festivaalin nuorimpia katsojia kestittiin Robin Hood- ja Myyrä-animaatioilla, ja laulamisen riemu oli rajaton lapsille suunnatussa Risto Räppääjä -karaokenäytöksessä. Festivaaliväkeä hemmoteltiin iltamyöhään myös toisella leffakaraokeherkulla, kun Frida, Agnetha, Björn ja Benny marssivat Ison teltan valkokankaalle trumpettilahkeet lepattaen. ABBA: The Movie tarjosi monen monta yhteislaulullista kohokohtaa hittikimaran nostaessa tuhatpäisen yleisön täydelliseen hurmioon.

Ammentaako avaruusfiktio tieteestä – vai päinvastoin?

Avaruus ja ilmasto elokuvissa 07 by Venni Ahlberg

(Kuva: Venni Ahlberg)

Sodankylän kunnan valtuustosalissa lauantaina pidetyssä Avaruus ja ilmasto elokuvassa -matineassa käsiteltiin avaruuden- ja ilmastontutkimuksen sekä elokuvien välistä suhdetta. Kolme alan asiantuntijaa esitteli aiheeseen liittyviä kysymyksiä esimerkein. Tilaisuuden avanneen koordinaattori Kaisa Kortekallion mukaan tarkoituksena on luonnontieteiden ja humanistisen taiteen maailmojen yhdistäminen. Kummassakin on pohjimmiltaan kyse luovasta ajattelusta, ja ne inspiroivat toisiaan kohti uusia löytöjä.

Sodankylän geofysiikan observatorion johtaja, professori Esa Turunen aloitti ottamalla esimerkiksi Jakov Protazanovin Sodankylässäkin nähdyn, matkasta Marsiin kertovan mykkäklassikon Aelita (1924), joka innoitti aikanaan Neuvostoliiton omaa avaruusohjelmaa. Fakta ja fiktio yhdistyivät myös 1800-luvulla vaikuttaneiden suomalaisen Karl Selim Lemströmin revontulitutkimuksissa sekä yhdysvaltalaisen Percival Lowellin Marsin kuvitteellisia kanavia kuvanneissa kartoissa.

Ilmatieteen laitoksen tutkija Sini Merikallio käsitteli niin ikään Mars-planeetan valloitukseen liittyviä visioita. Hän esitteli tekniikkaa, jonka avulla avaruuden tyhjyyteen ja suureen etäisyyteen liittyvät ongelmat on itse asiassa jo voitettu, mutta joita ei suurien kustannusten vuoksi voida toteuttaa vielä pitkiin aikoihin. Merikallio peräänkuulutti esityksensä lopuksi lisää realismia Yksin Marsissa (2015) -elokuvan kaltaisiin teoksiin ja herätti näin mielenkiintoista keskustelua faktan ja fiktion välisestä suhteesta.

Helsingin yliopiston meteorologian professori Timo Vesala kertoi ilmastonmuutokseen liittyvistä luonnontieteellisistä faktoista monipuolisin elokuvaesimerkein, jotka ulottuivat aina Bob Rafelsonin Rajuista kuvioista (1970) Béla Tarriin. Omaperäisiä ajatuskulkuja pursunnut puheenvuoro yhdisti muun muassa Indonesiassa vuonna 1815 tapahtuneen tulivuorenpurkauksen, Euroopan kylmän kesän 1816 sekä Frankensteinin hirviön. Vesala päätti puheenvuoronsa Kubrickin Tohtori Outolemmen peruuttamatonta muutosta kuvastavaan loppukohtaukseen.

Matinean loppupuolen paneelikeskustelussa pääsi ääneen myös scifi-tv-sarjoja väitöskirjassaan tutkinut Aino-Kaisa Koistinen, joka vertasi tieteisfiktiota todellisuutta vääristäen heijastavaan peiliin. Näin ihmismielen todettiin olevan kaikkein kiinnostavin kuvauskohde. Tilaisuuden lopuksi Turunen tiivisti osuvasti: toisin kuin Tarkovskin filosofinen Solaris, avaruusmatkailua viihteen keinoin käsittelevä Yksin Marsissa tuskin tulee kestämään aikaa – aihe kuitenkin säilynee.

18.6. Aamukeskustelussa Fernando Trueba

Aamukeskustelu F. Trueba. Kuva Juho Liukkonen

(Kuva: Juho Liukkonen)

Vuonna 1955 syntynyt espanjalaisohjaaja Fernando Trueba varttui Francon ajan Espanjassa suuren sisarusparven keskellä. "Kotimme oli kuin Espanjan sisällissota", Trueba vitsailee aamukeskustelussa Mika Kaurismäen haastateltavana. Perheessä riideltiin, koska isä oli harras Francon kannattaja ja veljekset halusivat uudistuksia.

Opiskeluun kannustanut perhe asui Madridin kaupunginosassa, jossa oli joka nurkalla elokuvateattereita. Trueba otti ensiaskeleensa elokuvan maailmassa näissä korttelikinoissa, joissa esitettiin enimmäkseen lännenelokuvia, komedioita ja sotafilmejä. "Elokuvateatteri oli täydellinen paikka piiloutua lintsatessa koulusta, koska siellä oli pimeää." Jo varhain Trueba ymmärsi, että elokuvassa valitsee tietty järjestys. "Katsoin elokuvan karttaa valkokankaalla. Minulla oli tunne, että joku oli sen takana."

Elokuvista kiinnostunut nuorukainen hakeutui yliopistoon elokuvan pariin. Trueba kertoo olleensa opiskeluaikoinaan tyypillinen leffafriikki, viettäen päivät kirjastossa ja illat elokuva-arkistossa. Opinnot jäivät kesken, ne sisälsivät paljon teoriaa eikä juurikaan käytäntöä. Trueba alkoi tekemään lyhytelokuvia ja kirjoittamaan kritiikkejä.

Viimeiset kolme vuotta Francon hallinnossa olivat kaoottisia. "Meillä ei ollut vapautta, mutta otimme vapauksia." Vuonna 1975 Franco kuoli ja se muutti kaiken. Esikoiselokuvallaan Ópera prima (1980) Trueba halusi ilmaista uuden aikakauden ääntä, eikä halunnut valkokankaalle ketään isänsä ikäpolvesta.

Trueba voitti Oscar-palkinnon vuonna 1994 elokuvallaan Viattomuuden aika (Belle Époque). Kuuluisassa palkintopuheessaan hän kiitti ihailemaansa Billy Wilderiä kaikkivaltiaan sijasta: "Haluaisin uskoa Jumalaan kiittääkseni häntä. Mutta uskon ainoastaan Billy Wilderiin. Niinpä... kiitos paljon Billy Wilder." Palkintopuheen jälkeen Wilder kertoi puhelimitse Trueballe, että vastaantulijat olivat tehneet ristinmerkkejä kävellessään Wilderin ohi kadulla.

Oscar-palkinto vei uraa eteenpäin, mutta Hollywood ei kuitenkaan imaissut Truebaa mukaansa. "Olisi vietettävä niin paljon aikaa kuunnellen tyhjänpuhumista," hän näpäyttää. Ohjaaja teki amerikkalaisnäyttelijöille espanjalaistuotannon, johon ei ollut täysin tyytyväinen. Hänen mielestään Eurooppa tarjoaa on enemmän vapautta elokuvien tekemiseen.

Trueba kokee olevansa lähellä klassista Hollywoodia, koska entisaikaan elokuvia tehtiin yleisöä varten. Hänen mielestään elokuva on taidemuotona täydellinen, mutta nykyisessä Hollywoodissa se hukkuu markkinoiden ja kaupallisuuden alle. "Tämän kaltaiset festivaalit kunnioittavat elokuvaa", Trueba sanoo osoittaen sanansa Sodankylän elokuvajuhlien yleisölle.

Aamukeskustelun aikana nähtiin myös varhaisena ennakkomaistiaisena katkelma Trueban parhaillaan tuotannossa olevasta elokuvasta The Queen of Spain, joka on jatko-osa aiempaan elokuvaan The Girl Of Your Dreams (1998) ja jossa ohjaaja jatkaa yhteistyötään Penélope Cruzin kanssa. Autiolle saarelle Trueba ottaisi Jean Renoirin elokuvan Partie de campagne (1936), mutta piilottaisi taskuun myös Billy Wilderin Poikamiesboksin (1960) ja Robert Bressonin Taskuvarkaan (1959).

Perjantai tarjoili elokuvataiteen mestareita ja yhteisöllisiä elokuvaelämyksiä

Beggars of Life 07 by Santeri Happonen PIENI

(Kuva: Santeri Happonen)

Festivaaliperjantai valkeni tuulisena ja sateisena. Sisällä Kitisenrannan koulun salissa tunnelma oli kuitenkin lämmin, kun tšekkiohjaaja Jiří Menzel kertoi aamukeskustelussa urastaan ja Tšekkoslovakian uuden aallon synnystä. Keskustelun jälkeen nähtiin poliittisista syistä vasta 30 vuotta valmistumisensa jälkeen ensi-iltansa saanut Kuin leivoset langalla.

Kiehtovaa asiaa kuultiin pitkin päivää myös mestariluokkien merkeissä. Pienessä teltassa Olaf Möller johdatteli Käutnerin modernin Hamlet-tulkinnan Ja lopussa oli hiljaisuus äärelle.

Pedro Almodóvar-spesialisti Frédéric Strauss esitteli isossa teltassa espanjalaisohjaajan uusimman elokuvan, Julietan. Julietassa Almodóvar yhdistelee aiemmista elokuvista tuttuja teemoja ja kasvaa samalla kertojana “kirjallisempaan” suuntaan. Straussin mukaan ohjaaja pysyi uskollisena elokuvan innoittaneille Alice Munron novelleille ja pyrki eläytymään kirjailijan rooliin. Etenkin elokuvan loppu vahvistaa tätä tulkintaa: romaanikirjailijan tapaan ohjaaja antaa katsojalle vapauden päättää teos mielessään. 

Koululla nähtiin unkarilaista elokuvaa isältä ja pojalta. Budapestin filmijuhlien johtaja György Horváth esitteli kotimaansa yhden merkittävimmän ohjaajan, András Jelesin veijarielokuvan Little Valentino. Alkukuvana nähtiin Jelesin pojan, Oscar-voittaja László Nemesin lyhyt esikoisfilmi With a Little Patience.

Isossa teltassa koettiin lähes hurmoksellisia hetkiä perjantai-illan perinteisen säestetyn mykän parissa. Neil Brand The Dodge Brothers -orkestereineen loihti villin lännen tunnelmia tapailevan musiikin Wellmanin Beggars of Life -elokuvaan. Tupaten täysi teltta osoitti suosiotaan seisaallaan. 

Sama yhteisöllinen innostus siivitti elokuvanäytösten tunnelmaa aina aamutunteihin saakka. Viimeistään koululla klo 3.30 esitetty Seikkulan Rampe ja Naukkis vapautti yleisön estottomaan nauruun.

17.6. Aamukeskustelussa Jiří Menzel

Aamukeskustelu Menzel 02 by Ella Karttunen PIENI

(Kuva: Ella Karttunen)

Kitisenrannan koulun perinteikkäässä aamukeskustelussa kuultiin perjantaina yhtä tšekkiläisen uuden aallon tunnetuimmista ohjaajista, Jiří Menzeliä. Häntä haastatellut Timo Malmi kysyi aluksi Prahassa vuonna 1938 syntyneen ohjaajan lapsuudesta, jota leimasi ensin natsi-Saksan miehitys ja sen jälkeen kommunistivaltion säännöt. ”En ymmärtänyt, että elimme miehitetyssä maassa – oli vain tiettyjä asioita, joita ei saanut sanoa”, ohjaaja muisteli ja kertoi äitinsä pelänneen hänen möläyttävän julkisesti jotakin kiellettyä.


Intellektuelli-isän poika ei omien sanojensa mukaan viihtynyt koulussa ja sai huonoja arvosanoja. Nuori mies ajautui teatterin pariin, näyttelemisen sijaan ohjaajaksi. Syy oli yksinkertainen: ”Jos ei osaa mitään, voi kuitenkin ohjata muita.” Lisäoppia Menzel sai ohjatessaan armeijan uutisfilmejä välttääkseen asepalveluksen. Myöhemmin hän opiskeli Prahan maineikkaassa elokuvakorkeakoulussa.

Menzeliltä kysyttiin myös sitä, miksi juuri kommunistinen Tšekkoslovakia synnytti kokonaisen elokuvan uuden aallon, vaikka länsielokuvia ei tuolloin maassa juuri ollut saatavilla. Ohjaaja selitti, etteivät elokuvan tekemiseen vaikuttaneet säännöt olleet pelkästään huono asia, sillä valtion kontrolloima elokuvateollisuus ei kärsinyt rahaongelmista. ”Täysi vapaus antaa mahdollisuuden tehdä mitä vain, ja silloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään”, hän totesi. Toisin sanoen sensuurin kiertäminen ruokki ohjaajien luovuutta. Menzel ei kaivannut mennyttä aikaa, vaikka myönsi vapaan rakkauden merkinneen hänelle kultaista aikaa – “Ja joillekuille tytöille myös”, hän lisäsi.

Parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar-palkinnon elokuvallaan Tarkoin vartioidut junat (1966) voittanut ohjaaja ajautui lopulta vaikeuksiin elokuussa 1968 tapahtuneen Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen. Kiristyneiden olojen myötä entistä radikaalimmin kommunistihallintoa kritisoinut Kuin leivoset langalla ‑elokuva (1969) kiellettiin kokonaan. Menzelistä tuli useaksi vuodeksi epähenkilö omassa maassaan. Tämä ei Menzeliä hänen omien sanojensa mukaan laiskana työntekijänä haitannut. Hän kuitenkin kuvaili valtion oloja ”orwellilaisiksi”.

Ohjaaja muisteli myös aikalaiskollegojaan, kuten miehiä puoleensa vetänyttä Věra Chytilováa, joka kuulemma loi ”tavallisia elokuvia” tekevästä Menzelistä poiketen ”oikeaa taidetta”. Kun puhe kääntyi komealla ulkonäöllään Menzelissä kateutta herättäneeseen Miloš Formaniin, ohjaajalta kysyttiin myös molempien töitä leimaavan tšekkiläisen huumorin alkuperästä. Hän kuvaili filosofiakseen: ”Jos ihminen ei voi nauraa, hän ei voi edes ajatella.” Samaan ajatukseen johdattaa myös hänen vastauksensa perinteiseen kysymykseen elokuvasta autiolle saarelle: ”Ottaisin mieluummin jonkun tytön!”

Perinteinen Sodankylän elokuvajuhlien jalkapallo-ottelu pelataan lauantaina

jalkapallo PIENI

(Kuva: Ella Karttunen)

Eokuvakansan on aika irroittautua hetkeksi urheilun kuningaslajin ääreen lauantai-iltapäivänä. Perinteinen Sodankylän elokuvajuhlien jalkapallo-ottelu pelataan Sodankylän urheilukentällä lauantaina 18.6. klo 12.30. Vastakkain asettuvat Midnightsun ja Terrestrials. Kentällä nähdään festivaalin ydinjoukkoa: henkilökuntaa ja vieraita.

Tervetuloa seuraamaan elämää suurempaa jalkapallo-ottelua!

Vanhoja konkareita ja nuoria lupauksia

Mykka Neil Brand 04 by Santeri Happonen
(Kuva: Santeri Happonen)

Festivaalitorstai tarjosi sekä kokeneisuutta että nuoruuden tuoreutta. Päivä käynnistyi jo 1970-luvulla ensimmäiset elokuvansa tehneen skotlantilaisen Bill Forsythin aamukeskustelulla, jossa ohjaaja kertoi taustoistaan sekä elokuviensa synnystä. Keskustelun jälkeen nähtiin Forsythin 1980-luvun alun Skotlantiin sijoittuva nuorisokuvaus Gregory’s Girl.

Loppuunmyydyssä elokuvateatteri Lapinsuussa nähtiin puolestaan kotimaisen elokuvan yllätysennakkoensi-ilta, joka oli odotetusti nuoren nousevan kyvyn Juho Kuosmasen Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa Un certain regard -sarjassa palkittu Hymyilevä mies. Sodankylässä aiemminkin esillä ollut ohjaaja oli paikalla työryhmineen kukitettavana sekä vastaamassa näytöksen jälkeen yleisön kysymyksiin.

Pienessä teltassa luovutettiin perinteikäs Sodankylä-palkinto pitkän linjan elokuvaesseisti Markku Koskelle hänen ansioistaan suomalaisen elokuvakulttuurin edistämisessä. Kiitospuheessaan Koski pohdiskeli muun muassa Sodankylän kaltaisen elokuvien julkisen esitysperinteen uhanalaisuutta sekä muisteli toissa vuonna edesmennyttä festivaalijohtaja Peter von Baghia ja tämän vaikutusta työhönsä.

Isossa teltassa nähtiin tšekkiläisen uuden aallon klassikko-ohjaaja Jirí Menzelin Bohumil Hrabalin romaaniin perustuva satiirinen Tarjoilin Englannin kuninkaalle, jossa nuori ja epävarma päähenkilö ajelehtii 1900-luvun alkupuolen yhteiskunnallisten mullistusten pyörteissä. Elokuvan jälkeen ohjaaja muisteli muun muassa kommunismin aikaa maassaan sekä silloisia hankalia sensuurikäytäntöjä.

Koululla esitettiin Mia Hansen-Løven ohjaama Eden, joka kertoo parikymppisen ranskalaisnuorukaisen vauhdikkaasta mutta lopulta umpikujaan johtavasta elämästä 1990-luvun Pariisin house-musiikkiskenen DJ:nä. Ohjaajan vierailu festivaaleilla oli valitettavasti peruuntunut – hänen tilallaan sunnuntain aamukeskustelussa nähdään italialainen dokumentaristi Gianfranco Rosi.

Päivä päättyi niin ikään musiikin merkeissä, kun täpötäysi Iso teltta lauloi Aki ja Mika Kaurismäen Saimaa-ilmiö-konserttielokuvan musiikin mukana. 1980-luvun alussa kuvatussa elokuvassa nähtiin Suomi-rockin legendat Juice Leskinen, Eppu Normaali ja Hassisen kone nuoruutensa loistossa. Vuosikymmenten takaisen itsensä esilaulajana toiminut Ismo Alanko totesi osuvasti: ”On erikoista olla läsnä yhtä aika kahdessa eri ajassa.”

16.5. Aamukeskustelussa Bill Forsyth

Forsyth 02 by Santeri Happonen

(Kuva: Santeri Happonen)


 

Glasgowlainen ohjaaja Bill Forsyth ei ollut lapsena erityisen kiinnostunut elokuvista. Ensimmäisen kerran hän kävi elokuvateatterissa 5-vuotiaana isänsä kanssa. ”En muista itse elokuvasta mitään, se oli jokin naurettava, typerä mustavalkoinen slapstick. Ajattelin, että meluisat elokuvateatterit eivät ole minua varten.”

Forsyth suunnitteli nuorena journalistin uraa, mutta huomasi pian, ettei ole erityisen akateeminen. Hän kokeili kaikenlaisia töitä ja toimi muun muassa ovelta ovelle -kauppiaana myyden siivoustarvikkeita kotirouville. Elokuva-alalle, tuotantoyhtiön assistentiksi, hän päätyi sattumalta, lehden työpaikkailmoituksen kautta. Ajatus elokuvien tekemisestä kypsyi hiljalleen. Eräässä työpaikassa jalkapallomatsien kuvaajana Forsyth huomasi säästävänsä kuvauksista ylijäänyttä filmiä. ”Ne olivat kuin aarteita. Siitä tuli eräänlainen päähänpinttymä, että jonain päivänä tekisi elokuvan.”

Forsyth kertoo olleensa aina uransa alkumetreiltä lähtien kiinnostunut elokuvan kielestä – siitä miten kaikki elementit saadaan toimimaan niin, että lopputulosta voi kutsua elokuvaksi. Ensimmäinen teos, ääntä ja enimmäkseen mustaa kuvaa yhdistelevä The Language, pohdiskeli juuri elokuvailmaisun problematiikkaa.

Eniten skottiohjaajaa elokuvanteossa viehättää kirjoitusprosessi, koska silloin kaikki on vielä mahdollista. Vähiten hän nauttii elokuvan kuvaamisesta. ”Kamera rajoittaa kaikkea. Heti kun kuvaat jotain kirjoittamaasi, tapat sen, ” hän kärjisti.

Forsyth on työskennellyt tähtinäyttelijöiden kuten Robin Williamsin (Ollaan ihmisiksi, 1994) ja Burt Reynoldsin (Keikkakaverit, 1989) kanssa. Ujona ihmisenä hän uskoo ohjaamisen vaativan ennen kaikkea näyttelijän työn ymmärtämistä ja samalle aaltopituudelle pääsemistä. ”Reynolds oli hyvin tietoinen tekemisistään ja halusi jatkuvasti palautetta. Kuvauksissa hän ei halunnut olla Burt Reynolds, hän halusi olla näyttelijä.” Robin Williamsin kanssa tehtyä Ollaan ihmisiksi -elokuvaa Forsyth kertoo hieman katuvansa. Elokuva paisui niin suureksi Hollywood-tuotannoksi, että ohjaajalla oli vaikeuksia pysytellä kelkassa.

Ohjaajan ainakin toistaiseksi viimeiseksi elokuvaksi jäi Gregory’s Two Girls (1999). ”Olin aika onnellinen ja minulla oli paljon ideoita, mutta elokuva-ala muuttui jalkojeni alla. En tiennyt, missä elokuviani enää näytettäisiin, eivät ihmiset mene ostoskeskusten elokuvateattereihin niitä katsomaan.” Hän kuitenkin kertoo, että viimeisen kymmenen vuoden aikana ideoita on virinnyt ja erilaisia projekteja olleen useita.

Autiolle saarelle Forsyth ottaisi mukaansa — ehkä yllättäen — nuoruutensa klassikon, Jean-Luc Godardin Hullun Pierrotin (Pierrot le fou 1965). Siinä Forsythiä viehättää kerronnan ilmavuus. Hän näki sen ensimmäistä kertaa elämänsä käännekohdassa: ”Hullu Pierrot on osa koulutustani. Se avasi silmäni ja pari kuukautta myöhemmin aloin työskennellä elokuvan parissa.


Search

Twitter timeline