Elokuvat Sodankylässä:


PARADISE
HIGHWAY
TULPAN



Neuvostoliiton hajoamisen alta pelastui uskomattoman elävä elokuvakulttuuri, joka säteili paitsi Venäjälle myös niihin uusiin valtavaan liittovaltiosta irtautuneihin valtioihin. Kazakstan on yksi niitä, joissa oli neuvostovallan aikoina ollut kukoistava elokuvatuotanto, mutta josta ei ole paljon kuulunut sen jälkeen, vaikka siellä onkin sanottu olevan vilkas tuotanto.

Kansainvälisesti tunnetuin kazakstanilainen elokuvantekijä on vuonna 1962 syntynyt Sergei Dvortsevoi, jonka ensimmäinen pitkä elokuva Tulpan palkittiin vuoden 2008 Cannesin elokuvafestivaalilla esikoiselokuvien sarjassa. Ennen elokuvauraansa Dvortsevoi oli käynyt monenmoisia oppilaitoksia, saanut lentäjä- ja sähköteknisen koulutuksen, ja loppujen lopuksi suorittanut dokumenttielokuvakurssin. Ennen Tulpania hänet oli jo huomattu ja palkittu dokumenttielokuvistaan, joita hän oli tehnyt vuodesta 1992 asti. Hänen dokumenttiensa pääaiheena nähdään tavalla tai toisella syrjäytyneet ihmisryhmät tai henkilöt. Hänen ensimmäisen elokuvansa Stjopa päähenkilö on naisvankilasta vapautunut nuori nainen, jonka henkistä tuskaa elokuva pyrkii valottamaan.

Varsinaisen läpimurtonsa dokumentaristina Dvortsevoi teki pari vuotta myöhemmin. Venäläistynyt ohjaaja palasi synnyinseuduilleen Kazakstanin aroille elokuvalla Stšastje (Paradise), jossa seurataan erillään asuvan paimentolaisperheen elämää. Siinä ovat nähtävillä ohjaajan peruselementit, eristynyt elämä, kamppailu elämän puolesta, sisäistynyt huumori, elämän verkkaisuus. Dvortsevoi ei pyri keinotekoisesti kiirehtimään elokuvansa etenemistä – hänen elokuvansa rytmi on hänen henkilöittensä rytmi. Tässä hän seuraa Yasujiro Ozun periaatteita. Elokuva palkittiin ympäri maailman, Pietarissa, Leipzigissa, Pariisissa, San Franciscossa etc.

Seuraavassa työssään Hlebnyi den (Bread Day) ohjaaja palaa Venäjälle, sadan kilometrin päähän Pietarista syrjäiseen kylään, jossa elää lähinnä vanhuksia. Kerran pari viikossa kylään tulee saksalainen avustuslähetys junalla. Kylään kulkeva rautatie ei kuitenkaan kestä kokonaisen junan tuloa. Suurin osan elokuvan lähes tunnin mittaisesta pituudesta näytetään ihmisten ponnistuksia heidän työntäessään elannolleen välttämätöntä junanvaunua kohti kylää.

Strassa (Highway) palaa onnen maisemiin Kazakstaniin. Siinä on päähenkilöinä ikään kuin samat henkilöt kuin edeltäjässään, vaikkei aivan niin olekaan. Nyt on perheen asuinpaikkana jurtan sijasta parhaat päivänsä nähnyt bussi, jolla liikutaan elämän valtatietä pitkin uusia laidunmaita etsien. Onni on aina seuraavalla pysähdyspaikalla, tai ainakin sitä seuraavalla, missä kasvaa vihreää ruohoa. Siitä haaveillaan kaiken aikaa.

Dvortsevoin seuraava elokuva V tjomnote (In the Dark) on suomalaistuotantoinen kuvaus moskovalaisesta sokeasta ikämiehestä, joka punoo naruista kasseja jakaakseen niitä ilmaiseksi kadulla. Hän käy jatkuvaa kamppailua kissansa kanssa, joka on kynsineen uhkana miehen työlle. Sokea elää vanhassa ja koetussa, narukassit kuuluvat menneisyyteen, muovikassit edustavat dynaamista nykyaikaa, narukassit jämähtämistä neuvostoaikaan.

Dvortsevoin työtapa on perusteellinen, sitä voi kutsua hitaaksikin. Hän tarkastelee aihettaan huolellisesti ja perusteellisesti, ottaa sen kaikki puolet huomioon. Tämä työtapa tuli erityisen selväksi hänen ensimmäisessä fiktiossaan Tulpan, jota ohjaaja teki neljä vuotta.

Dvortsevoi on täysin omaperäinen, lahjomaton elokuvantekijä, jota on jossakin yhteydessä rinnastettu Aki Kaurismäkeen. Jotakin yhteistä heidän elokuvakielessään onkin – varsinkin integriteetti, jolla he toteuttavat omaa maailmaansa elokuvamuodeista piittaamatta.

Velipekka Makkonen