”Rakennan tarinani mielelläni vahvan mieshahmon ympärille, mikä luultavasti johtuu siitä, että olen itse niin heikko”, elokuvaohjaaja John Boorman toteaa, muttei kasaa perusteita väitteensä tueksi.


Kuvaaja: Santeri Happonen

Boorman eli lapsuuttaan toisen maailmansodan aikaan.

”Saksalaisten pommit tuhosivat kotimme ja muutimme isovanhempien taloon joen varrelle. Se oli kuin paratiisi kaukana pommeista. Isäni oli sodassa, joten asuin yhdessä äidin, kolmen tädin ja kolmen siskoni kanssa. Olen kasvanut naisten keskellä.”

Perhe oli protestanttinen, mutta Boorman kävi katolisen koulun.

”Ajattelin, etteivät kristillisyyden molemmat haarat voineet olla oikeassa, vaan toisen on oltava väärässä. Asia vaivasi minua. Kerran olin joella ja ymmärsin, että on toinenkin mahdollisuus – mitä jos ne ovat molemmat väärässä? Tunne oli vapauttava, ja miltei leijuin ilmassa. Minulle se oli uskonnon loppu.”

Joki on Boormanille muutakin kuin vain paikka.

”Olen melonut kanooteilla suurissa joissa, etsinyt ja löytänyt harmoniaa. Harmonian löytyminen on elämäntavoitteeni.”

Boorman kulkeutui elokuvaohjaajaksi televisiotyön kautta. Uransa alkuvaiheessa hän teki kulttuuriohjelmia ja dokumentteja BBC:lle. Entinen dokumentaristi rinnastaa elokuvan uneen.
”Elokuvaa mennään katsomaan pimeään huoneeseen, ja se on kuin vaipuisi uneen.”

Boormanin mielestä tekniikan kehitys on vienyt elokuvan kauaksi alkulähteeltään. Ääni ja väri toivat filmit lähemmäksi elämää, mutta Boorman tahtoo puhua unielokuvasta.

”On olemassa elokuvia, jotka yrittävät olla todellisia, mutta se on mahdoton tehtävä. Sanon aina oppilailleni, ettei tämä ole elämää vaan elokuvaa. Unielokuvassa värejä käytetään epäaidosti ja spektri on kapea. Ne ennemminkin etäännyttävät elämästä kuin yrittävät simuloida sitä.”

Point Blankissa Boorman hyödynsi elokuvan unenomaista voimaa. Alkukohtauksessa päähenkilöä ammutaan.

”Asiat tapahtuvat, kun hän on kuolemaisillaan. Elokuva on unenomainen eikä todellinen, mikä antoi minulle suuresti vapauksia ajan, tilan ja värien suhteen.”

Myös inspiraatio kumpuaa tiedostamattomasta, eikä elokuvan tekeminen ole Boormanista rationaalinen prosessi. Jälkikäteen vaikutussuhteet paljastuvat. Point Blankissa petos on vahvasti läsnä, ja teeman puhuttelevuuteen ohjaaja hakee syitä lapsuudestaan.

”Isäni ollessa sodassa äidilläni oli rakastaja, joka oli isäni paras ystävä.”

Kun Boorman katsoo tekemiään elokuviaan jälkeenpäin, hän näkee ne eri tavoin. Kun Syvä joki oli valmis, hän koki ohjanneensa hyvin konventionaalisen elokuvan.

”Kun katson nyt Syvää jokea, kuvassa ja rakenteessa näkyy virtaus, joka tunkeutuu unien alueelle. Tehdessäni elokuvaa minusta tuntui, etten työskennellyt niin avantgardistisesti kuin aiemmin.”

Näyttelijöiden kanssa työskentelyn Boorman mieltää oppimisprosessiksi.

”En vieläkään ymmärrä näyttelemistä täysin. On olemassa kahdenlaista näyttelemistä. Puolustautuvassa näyttelemisessä näyttelijä tuntee itsensä epävarmaksi. Antautuvassa näyttelemisessä näyttelijä on haavoittuvainen, paljastaa sydämensä ja ottaa riskejä. Niitä taianomaisia hetkiä etsin, ja ne vain ilmestyvät jostain.”