Kuvaaja: Annina Mannila

Suomalaisen elokuvan ajankohtainen kärkikaarti kokoontui perjantaina Hotelli Sodankylään jo perinteeksi muodostuneeseen kotimaisten elokuvantekijöiden paneelikeskusteluun. Elokuvaohjaajat Markku Lehmuskallio, Heikki Kujanpää ja Dome Karukoski sekä näyttelijä Timo Torikka saivat paneeliin vieraakseen Suomen Elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohnin.

Dome Karukoski lähestymistavastaan elokuvantekoa kohtaan:
"Luulen, että feminiininen lähestymistapa elokuvantekoon on muodostunut minulle läheiseksi, koska olen itse kasvanut yksinhuoltajaäidin poikana. Esimerkiksi silloin, kun teini-ikäisenä aloin miettiä mahdollista tulevaa seurustelusuhdettani, puhuimme aina äitini kanssa aiheesta pikemminkin romantiikan kuin pariutumisen näkökulmasta. Tarinat naiseudesta ovat olleet mielestäni aina koskettavia ja kiinnostavia ja ehkä sitä kautta olen ajautunut tekemään elokuvia naiskohtaloista, kuten 'Tyttö sinä olet tähti' tai 'Kielletty hedelmä'. Nyt yritän tietoisesti eroon tavastani tekemällä elokuvaa kolmesta karusta äijästä."

Heikki Kujanpää tarinankerronnan haasteellisuudesta:
"Lainasin aikanaan 14-vuotiaana Iisalmen kirjastosta Aila Meriluodon ja Lauri Viidan runoja, joista pidin välittömästi. Kun minua pyydettiin tekemään elokuvaa Lauri Viidan elämästä, minulle annettiin luettavaksi Meriluodon kirja 'Lauri Viita - legenda jo eläessään'. Se oli kiehtova elämys, sillä tunsin aiemmin henkilöt heidän runojensa kautta. Minulla oli suuria vaikeuksia saada elokuvaa alkuun, sillä mielikuvani Viidasta olivat niin vahvoja. Kun tehdään elokuvaa merkkihenkilöstä, vaarana on aina se, että tarinasta tulee pönäkkää patsastelua. Siksi päädyimme ratkaisuun, jossa loimme heille tyttären - täysin fiktiivisen henkilön, joka katsoi tarinaa ikään kuin ulkopuolisena ja eli menneitä tapahtumia uudelleen kuvitelmiensa kautta."

Timo Torikka tuotantoajattelun turmiollisuudesta:
"Aivan kuten elokuvassakin (Kolme viisasta miestä), meillä on tapana kokoontua Kari Heiskasen ja Pertti Sveholmin takana kerran vuodessa yhteen, jotta voisimme summata kuluneen vuoden tapahtumia. Kun teimme sen viimeksi, olimme yhtä mieltä siitä, että näyttelijän toimintaympäristö on kaventunut viimeisen kymmenen vuoden aikana dramaattisesti. Formaattimalli on uinut elokuvantekemiseen. Tuotantoajattelun myötä ei enää puhuta teoksista, vaan tuotteista. Tuoteajattelun myötä syntyy tekemisen malleja, joita pidetään lopulta ainoina mahdollisina; fiktiota tehdään tietyllä tavalla, draamaa toisella. Kun elokuvanteko muuttuu tällaiseksi, elokuva ei ole enää teos, vaan se on kuin metrin pätkä lenkkimakkaraa; siitä lähtee leikki, elo ja omaleimaisuus tiehensä. Eräs syy, miksi aloimme Mikan (Kaurismäki) kanssa tehdä 'Kolmea viisasta miestä', oli tahto saada tehdyksi elokuva, joka on alusta loppuun asti omissa käsissämme, eikä kukaan pääse sorkkimaan väliin."

Torikka elokuvan monimuotoisuuden tärkeydestä:
"Diversiteetti, monimuotoisuus, on eräs luonnon ja ihmiskunnan tärkeimmistä ominaisuuksista. Nykyisellä mainstream-elokuvan sarjatuotannolla me tapamme ääripäät. Kaikkea ajatellaan turhan kvantitatiivisesti; jos elokuvan tavoite on saada puoli miljoonaa katsojaa, yhtäkkiä 150 000 katsojan määrä ei merkitsekään mitään. Leimalliseksi osaksi taiteilijan elämää tulee pelko siitä, meneekö hänen ideansa läpi, jos ei sitä pystytä kaupallistamaan. Ajatelkaa nyt vaikka Andrei Tarkovskin 'Peiliä', olisiko yhdessäkään länsimaassa mahdollista tehdä kaupallisin perustein sellaista elokuvaa? Vaikka Neuvostoliitto sai paljon pahaa aikaan, jo yksinomaan 'Peili' perustelee Neuvostoliiton olemassaolon."

Torikka mainstream-elokuvasta:
"Mainstream-elokuvassa ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta ongelma on siinä, että mainstream on niin yksipuolista. Se ruokkii entisestään elokuvanteon standardisoitumista. Miksi elokuvat, jotka vetävät katsojia, ovat stereotyyppejä? Sama ongelma on olemassa teatterissa. Suomen teattereihin on alati tarjolla kiinnostavia, haastavia ja erilaisia tekstejä, jotka ovat samalla tasolla kansainvälisten huippujen kanssa, mutta kukaan ei tahdo tehdä todella erilaista tekstiä suurelle näyttämölle."

Markku Lehmuskallio elokuvantekemisen olosuhteista:
"Vuodesta 1976 asti minulla on ollut onni ja etuoikeus tehdä elokuvia taiteilija-apurahan turvin, jonka lisäksi nautin nykyisin taiteilijaeläkettä. Ilman tätä apurahaa minulta ei olisi koskaan tullut ainuttakaan dokumenttielokuvaa ulos. Toinen vaikuttava taho on ollut Yleisradio, jonka hakuprosessit ovat hyvin lyhyitä. Siitä huolimatta olen joutunut tekemään elokuvani aina hyvin minimaalisella rahalla, jossain määrin jopa primitiiviisesti. Vaikka kilpailu rahoituksesta kiihtyy jatkuvasti, toivoisin, että elokuvan monimuotoisuus Suomessa säilyy. Kaikki elokuvat, yhtä lailla onnistuneet ja epäonnistuneet, ovat oman aikansa kuvia."

Irina Krohn taideyhkteisön arvostuksen ja sisäisen solidaarisuuden puutteesta:
"Totuus on, että rahoittajan pitää voida luottaa työryhmään. Rahoittajan täytyy antaa elokuvantekijälle vapaus leikkiä ja kokeilla. Yhteiskunta on muuttunut yhä julmemmaksi ja taideyhteisön sisäinen solidaarisuus tuntuu olevan kateissa. Taiteentekijöille ei anneta samanlaista erehtymisen mahdollisuutta kuin vaikkapa tieteentekijöille. Tämä on sääli, sillä jo Suomen perustuslaki turvaa sekä tieteen ylimmän opetuksen että taiteen vapauden turvaamisen. Olen hämmentynyt havaitessani, kuinka pitkälle taiteen aliarvioiminen yhteiskunnassa on päässyt menemään."